Tänään käytiin autoajelulla, siis lääkärin tarkastuksessa. Uskomattomia nuo terri penut. Ensimmäinen automatka sujui kuin vanhoilta tekijöiltä, ei yhtään yrjöä ei sittiä eikä lätäkköä, vaikka olivat syöneet tunti ennen matkalle lähtöä. Lääkärikin totesi, et ompa reippaita kavereita. Varsinkin Justiina, joka oli kuin kotonaan (hyvä et pöydällä kesti). Ei edes mikrosirun laitto hetkauttanut ketään. Kerkesivätpät pennut ottaa siellä häkissään pikku tirsatkin. Minä kun nääs jäin taas lärpättämään niitä näitä.

Eban mystinen kolo paranee hyvää vauhtia ja turvotuskin on melkein kokonaan laskenut. Ukko on sitä mieltä, et se on ollut joku paise tai vastaava, kun taas minä ja JP olemme sen kannalla että siihen on sattunut joku, mutta mikä, on vielä arvoitus. Täysin parantunut jalka ei ole, sisäreidessä on vielä turvotrusta. Sovittiin että seuraillaan vielä ja jos ei normaalisoidu mennään uudelleen ultraa ja aukaistaan se jos on tarvis. Kipeä kyllä mummo ei oo yhtään, kirmailee ulkona kuin nuoret likat.

Saralle kuuluu oikeestaa aikas huonoa, tyttö joutui lopettamaan luistelun, jalat ei kestä. Mielestäni ei ole oikein tehdä lapsestaan rampaa ei edes vaikka olisi kuinka taitava luistelija ja vaikka olisi minkä laisia apuvälineitä. Jo se että Saran toinen jalka on sentin pidempi kuin toinen asettaa normaaliin elämään järjestelyjä. Toisaalta Sara saa kesällä jo kauan toivomansa koiran, rodunkin neiti on jo päättänyt, mut siitä myöhemmin.

Arttu taasen vietti sunnuntai ja maanantai välisen yön luolassa, ei suostunt tulemaan pois, joten ukko jätti sen luolaan. Eipä jätkällä ollut hätä, kun ei aamullakaan ollut vielä valmis tulemaan pois. En tiedä miten ukko sai Artun pois luolasta, mut kyllä taasen uni maistoi vuorokauden putkeen. No saipahan herra toteuttaa itteensä.