Perjantai oli surunpäivä, koska rakas Jalo, koira joka palvoi maata jalkojeni alla lähti viimeiselle matkalla. Päätös oli vaikea, mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Jalon käytös muuttui viime viikkojen aikana agressivisemmaksi ja koira laihtui jos mahdollista vieläkin entisestään. Tämä on minulle kova paikka jo siksikin, että vällillä luulin, että menimme eteenpäin. Tein Jalon kanssa töitä enemmän kuin yhdenkään koiran kanssa ikinä, mutta en voinut muuta kuin nostaa kädet ylös ja luovuttaa.

Hankin Jalon joulukuussa 07 yhden vanhan miehen kanssa puoliksi ja tarkoitus oli, et Jalo asuu Maurilla ja siirtyy sitten joskus, kun Mauri ei jaksa sitä hoitaa meille. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja Mauri sai seuraavana päivänä sairauskohtauksen ja kaatui Jaloa ulkoiluttaessaan. Kävin Jalon meille ja koira oli shokissa. Ihmettelin kasvattajalle, kuinka hiljainen ja äänetön pentu oli. No Jalo oli meillä uuden vuoden aattoon asti Mauri haki ja soittelimme kuulumisia ja luulin et kaikk ok, kunnes tammikuussa tuli puhelinsoitto...Mauri oli taas kaatunut useamman kerran ja halusi, et haen koiran pois, koska hän ei voi sitä hoitaa.

Alkoi pitkä ja kivinen taival Jalo oli uskomattoman arka, pelkäsi kaikkea ja kaikkia tai ei ihan kaikkea se rakasti Lenniä (ehkä liikaakin) ja leonarttuja varsinkin Ebbaa, jonka pennut olivat juuri muutama kuukausi aikaisemmin lähteneet maailmalle. Niinpä Ebba otti Jalon siipiensä suojaan. Oikeastaan muut ihmiset, kuin minä, eivät olleet Jalon mielestä luotettavia ja minua se sitten rakastikin niin paljon että ihan itketti. Jalo kulki perässäni kuin varjo ja se saikin lisänimekseen vessakoira, sillä en päässyt sinnekään ilman sitä. Leonarttujen tarha oli ainut jossa se kesti, kerran jouduin siirtämään sen juoksujen vuoksi toiseen tarhaan ja aamulla, kun heräsin se istui rappusilla minua odottamassa, oli yön aikana syönyt verkkoon reijän ja tullut pois. Koko ajan olin yhteydessä kasvattaja Tanjaan ja keskustelimme pitkät tovit pennusta ja mietimme eri ratkaisuja.

Välillä tuntui, et Jalo alkaisi luottaa itseensä, mutta sitten tuli hetkiä jolloin kaikki pelotti. Sain hokea enemmän kuin kerran ihmisille samaa lausetta: Älä katso älä koske, ole niin kuin sitä ei olisikaan. Joidenkin ihmisten oli vaikeaa ymmärtää miksi piti toimia näin ja aina en jaksanut selittää.

Pikku hiljaa Jalo alkoi luottaa Saraan ja Joonaan, mut ukko oli sille kauhistus, oli täysi mysteerio, miksi se ei hyväksynyt ukkoa. Ihmistä joka ei koskaan, ei ikinä, ollut tehnyt sille mitään pahaa. Ukko yritti aluksi tehdä tuttavuutta Jalon kans, mut se ei tuottanut tulosta, joten hän luovutti.

Viime kesänä Jalo oli mukanani foxileirillä, ja käyttäytyi suht reippaasti, kunhan ihmiset eivät kiinnittäneet siihen huomiota. Antoi jopa Iitamarin koskettaa itseään. No tästähän minä sain uutta pontta ja ajattelin, et kyllä tämä tästä.

Mutta taas vällillä tuli kausia, et kaikki on hirveetä ja kauheeta, mutta niin pitkään, kun Jalo ei käyttäytynyt agressivisesti siis murissut tai yrittänyt hyökkäillä jaksoin uskoa. Välillä Tanja jo ihmetteli kuinka jaksan, mutta kukaan ei ymmärtänyt sitä kuinka ihana Jalo oli minua kohtaan, se palvova katse ja kiintymys, myönnettäköön oli sairaalloista.

Syksyllä ensimmäisen kerran Jalo murisi, kun toinen koira yritti tulla syliini, tätäkään en pitänyt hälyyttävänä vaikka mielessäni kävikin, et mitä sitten jos se tekee noin ihmiselle. Murina ihmisille alkoi hieman varkain, en edes tarkkaan muista milloin, mutta kun sen rekisteröin, ensimmäinen ajatus oli et kuulinko oikein ja sen jälkeen alkoi toruminen. Tälle koiralle ei tarvinnut sanoa kuin hyi ja se jo mateli pitkin maita tai toinen oli matala murina jonka olin opettanut Jalolle jo ihan pentuna, kun tuntui et se tehosi parhaiten. Viimeiset viikot olivat yhtä helvettiä Jalo juoksi jos mahdollista vielä enemmän tarhassa rinkiä ja hyppi verkkoa vaste ja irvisteli niin omille lapsille kuin vieraille ihmisille, minä oli ainut jonka se hyväsyi ja välillä tuntui et minäkin oli pelottava vaikka mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ruokavalio ei ollut muuttunut, mutta tuntui et Jalolla oli maha ihan sekaisin löysää sittiä tuli enemmän kuin ruokaa meni sisälle, tosin se söi yhtä paljon kuin leonartut ja silti se vaan laihtui. Kaikki keinot kokeiltuani soitin lääkärille ja tilasin ajan ja jo aikaa varatessani ilmoitin että tämä voipi olla viimeinen matka. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä Jalo oli päästettävä pois.

Vaikka tämä reilu vuosi Jalon kanssa on ollut raskas, niin olen saanut tästä myös paljon, sillä kukaan koira ei koskaan ole palvonut minua niin kuin Jalo. Sillä minä olin Jalon tuki ja turva, siltikään en tunne pettäneeni sen luottamusta, vaikka tämä yhteiselo päättyikin näin. Saatoin Jalon Sateenkaarisillalle ja tiedän, että nyt ei ole mitään pelättävää.